August Ahlqvistin Seitsemän veljestä -murskakritiikin julkaisusta tasan 150 vuotta

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870 helmikuun 2. päivänä. Teoksen voidaan katsoa olleen aikaansa edellä – julkaisuvuoden vastaanotto oli hyvin ristiriitainen. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura puolusti teoksen julkaisemista sanomalla: “Loppupäätös, johon toimikunta teosta tarkasteltuaan tuli, on että isänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisi luettavaksi,” oli suomen kielen professori Augus Ahlqvistin 20.3.1870 julkaistu kritiikki niin perusteellinen ja pitkä, että se julkaistiin kahdessa osassa.

Kuvan alta pääset tutustumaan Suomen historian ehkä tunnetuimman kirjallisuus kritiikin muutamien katkelmien kautta!

Seitsemän Veljestä. Kertomus, tehnyt A. Kivi. Novelli-Kirjasto 1870. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittama. 1–4 vihko.

EIPÄ OLLUT onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan (…)

Korvat tukittiin varovaisempien varoituksilta, näiden sanoessa, että taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta, oltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin ranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa, mutta että tämä kertomus, ”Seitsemän Veljestä”, ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä varsin ikävä. (…)

Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. Sellaisia haukkumasanoja kuin: sika, lurjus, konna, pöllö, ryökäle, kelmi, rakki, rakkikoira, hunsvotti, tyhmä pässi, vuohipukki, kalmukki, koirankuonolainen, villipeto, piikkisika, sonni, sarvipää sonni, nuijapää sonni, musta sonni, lunttu (naisista), aasintamman varsa (myös naisista) ja lukemattomia muita samantapaisia käyttävät kertomuksen henkilöt tavantakaa toisistaan. (…)

Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja. (…)

Tätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään sivistyskielelle. Kirjoitus- ja painomuste punastuvat niitä toistaessaan, mutta eivätpä ole punastuneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimihenkilöt, jotka ovat panneet painoon tällaisia järjettömyyksiä. (…)

Teos on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin se on suomalaisen rahvaamme ilkeää häpäisyä, tekijä kun näet uskottelee, että kuvaukset ovat muka luonnonmukaisia. Tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan ollutkaan sellainen kuin tämän kirjan sankarit; hiljainen, vakaa kansa, joka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle, on aivan toista laatua kuin Impivaaran uudisasukkaat.

Kritiikki on julkaistu Finlands Almänna Tidningissä 20.5.1870 ja 21.5.1870.