Kimmo Oksanen: Avoin kirje Aleksis Kivelle

Mitähän sinä mahdat miettiä Aleksis? Vaikutat masentuneelta. Joku lääkäri voisi diagnosoida depression. Johtuuko se siitä, että istut siinä yksinesi ilman tekemistä. Istua vain. Eihän se sinulle käy, sinä luova, sinä nerokas, sinä ihmeellinen. Olet painanut pääsi. Oletko yksinäinen? Sekö sinua painaa? Oletko kenties katsellut taas pitkään tähtikirkkaana yönä tuonne ylös ja todennut ihmisen pienuuden? Siinä me kaikki olemme samassa asemassa. Olemme pieniä ihmisiä pienen planeetan pinnalla ja mietimme kuolemaa? Vai mietimmekö? Eivät kaikki mieti. Sinä kyllä näytät siltä, että mietit sitä ja paljon. Oletko unohtanut ajatuksesi taivaalle? Itse istut täällä maan päällä ja tiedät, että ihmisestä vain ajatukset voivat lentää. Ja sen sinä todella tiedät. Sinä ajatusten lintuparvi, viisas tarkkasilmä, haukka ja kotka.

Mutta kuitenkin. Kaikkihan me ihmiset tiedämme kuolevamme. Synnymme, siitämme, ja kuolemme. Siinä koko elämä. Niin kirjoitti myöhempi kollegasi Timo K. Mukka. Hän oli kirjailijan lisäksi kuvataiteilija. Heitäkö sinä kadehdit? Heitä, joilla oli ollut kieli, jolla kertoa jo kauan ennen kuin sinulla. Heidän käsinkosketeltava jälkensäkö panee sinut painamaan pääsi niin, ettet heidän taloaan torin toisella puolella näkisi? Voiko asentosi tulkita niin, että käännät heille selkäsi? Ei, en usko. Sinä et vaikuta mieheltä, joka antaa kateuden vaikuttaa aivoihinsa. Sinun aivoissasi kyllä tilaa olisi. Sen me tiedämme. Tiedämme sen jättämästäsi jäljestä. Se on niin suuri, etteivät kaikki merkittävät aikalaisesi kyenneet sitä ymmärtämään. Eivät, vaikka sinua ennen satoja, tuhansia, satojatuhansia, miljoonia oli heitetty mielisairaalaan tai tyrmään siksi, että he ajattelivat herkästi ja suuresti. Vaikka tähtitaivas on kaikille ihmisille sama, mieleltään järkkyneiden ja sinun tähtitaivaasi oli suurempi ja laajempi. Se teki sinuun suuremman vaikutuksen kuin keskimäärin ihmisiin. Sinä et mahtunut keskimäärään. Nyt et ole mahtua paikkaan, jossa istut ja mietit. Siksikö sinä väännät jalkaasi ja koetat etsiä asentoa, jossa sinun olisi mukava?

Ei kateellisten ja katkerien määrä siitä vähene, vaikka heitä kuinka ajattelisi. Ei, pahimmillaan heidän määränsä lisääntyy. Yhdellä. Kateudesta en tiedä. Kenelle sinä muka olisit voinut olla kateellinen. Eihän sinun polullasi ollut ketään vertaistasi kulkijaa. Mutta katkeruus, se on tarttuvaa. Se on myrkkyä, joka syntyy pienessä sielussa ja lähtee kulkemaan. Tartunnan saanut sairastuu itse ja myrkyttää ympäristönsä. Ei sellaisen ihmisen lähellä kykene hengittämään. En usko, että sinä olet katkera. Katkeruuden pitää loitolla tietoisuus omasta pystyvyydestä. Itseluottamus. Älä usko muihin jumaliin. Minä uskon, että sinä itse tiesit arvosi. Ei Aleksis, en päästä sinua katkerien joukkoon. Heidän keskellään kaltaisesi viisaat, herkät ja jumalten kaltaisesti luovat ihmiset kuolisivat ikävyyteen.

Yksinäiseltä sinä kyllä kiistämättä näytät. Eikä ihme, ympärilläsi ei ole kaltaisiasi. Ei ole puistoa, jossa puut muuttuisivat ihmisiksi. Ei ole metsää, jossa koivut, männyt ja kuuset puhuisivat sanoilla, jotka sinä osaat. Joudut kuuntelemaan kahinaa ja huminaa, ja joskus lehtien hieronta viimassa toisiaan vasten, kuusten neulasten putoaminen syksyisin, kituliaiden mäntyjen ikivanhalta vaikuttava viisaus jota he eivät kerro, saattavat tehdä hulluksi. Sitäkö sinä mietit? Hulluutta, jollaiseksi typerät noitatohtorit sinut luokittelivat ja tykittivät vesisuihkuja kehoosi kuin olisit ollut laboratorion valkoturkkinen ja punasilmäinen, mieleltään ja keholtaan jälkeenjäänyt rotta. Mielisairaala, jossa mielettömät puoskarit riehuvat aitojen ihmisten kimpussa. Ei auta aikalaista, jos jälkipolvet toteavat, että väärin tapettu.

Nyt ne ovat ikuistaneet sinut kiveen. Tai pronssiin. Mutta ei se tee sinusta ikuista. Sanasi tekevät. Sanat, joita ei oikeastaan ole. Niitä ei ole niin kuin kivi on, niin kuin pronssi on, niin kuin kallio, vesi, tai ilma on. Ne voidaan polttaa, jos ne on kirjoitettu paperiin. Ihmiset, jotka niitä puhuvat, voidaan tappaa. Mutta niin ihminen voi tappaa rukoilijasirkankin, joka kortta vasten painautuneena yrittää vain jatkaa omaa elämäänsä. Niin kuin sen dna:han on miljoonia vuosia jatkuneen kertomuksen aikana kirjoitettu. Sinäkin Aleksis koetit muuttaa suuntaasi, joka sinulle oli annettu. Koetit kirjoittaa itsesi vapaaksi, ja ehkä siinä onnistuitkin. Vapaaksi kuolemasta tuskin koetit ja pääsit, mutta koetit elää elämäsi elämisen arvoisella tavalla, kirjoittamalla. Kun kirjoitit veljeksistäsi Simeonin Saapasnahkatorniin, huusitko jumalten keinusta niin kuin hullu ilmestyskirjan runoilija? Näyt, jotka tähtikirkkaana tai myrskyävänä yönä näit taivaalla ja jotka luonto kirjaili aivoihisi muutit sanoiksi. He, joilta käännät pääsi oikealta alas kohti kivetystä edessäsi. He, jotka synnyttävät kananmunista, yrteistä, kasveista, maan mullan tuotteista sekoittamalla ajatukset, tunteet, mielteet, onnet ja kärsimykset, varjot ja valot, liikkeen pensseleillään kankaalle. Nuo mestarit. Jokaisen siveltimenvedon, jokaisen aivojen, silmän, käden ja pensselin ihmeellisen yhteistyön jälkenä silmän nähtäväksi kankaalle. Ne ovat samat kuin taivaalla, järvellä, joella, purolla, merellä koivumetsässä, kuusimetsässä, mäntymetsässä, puron äärellä sen loristessa kohti isompia vesiä keväisten sammakoiden hirnuessa kuin hevoset niin, etteivät pienuuttaan tajua, taivasta, ja sitä luonnon niiden aivoihin antamaa pakkoa tuottaa kaltaisiaan… Sinä, Aleksis, annoit ja kannoit kaiken tuon meille ainoina välineinäsi vain muste ja paperi, yksin.

Mutta ei. Sinä et Aleksis ajatellut niin. Eivät ajatelleet myöskään Albert tai Aksel tai Helene tai Hugo tai… joiden kädenjälki nyt on ripustettuna sinua vastapäätä, yhden Suomen merkittävimmistä, korean talon suurilla valkoisilla seinillä. Korkeat tekijät ovat mittaamattomat, niin kuin universumi on mittaamaton. Siellä katkeruus ja kateus katoavat sinne mistä ovat tulleetkin. Niin kuin kaikki silmin nähtävä, korvin kuultava, kuvataide, musiikki, kirjallisuus, insinööritiede joka jäljittelee luontoa, tuo kaikki arvoituksellisuus, joka hallitsee kaikkien ihmisten mieltä, vaivaa ja veivaa sitä, oli väline mikä hyvänsä. Se sinua kiusasi, ja siitä päätit ottaa selvän. Esittämällä yhden kysymyksen, tai kaksi: Mitä on elämä? Mikä on ihminen? Näitä sinä mietit siinä istuessasi edessäni polvi toisen päälle heitettynä, kyynärpäällä polveen nojaten, käsi polven päällä, merkkinä meille, jotka emme koskaan olleet siellä sinulle, joka olit, ja jonka kerroit.

Istut siinä oikean jalkasi polvi vasemman päällä, oikea kätesi laskettuna polvien päälle, levossa. Oliko oikea kätesi kirjoituskätesi. Annoitko sille levon. Ei, en tiedä, ja tiesikö Wäinö Aaltonen. Ehkä tiesi. Maailma on faktaa, tulkinta siitä on toden hujakoilla, faktan ja fiktion välistä keskustelua. Totuutta ei tiedä kukaan. Oletko, Aleksis, melankolinen? Tuossa kyllä, mutta hahmosi jotka kirjoitit osoittavat muuta: olit koleerinen, sangviininen, flegmaattinen ja melankolinen. Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri, Eero. He ovat kaikki sinä, ja sinä olet kaikki he. Onko sinulla krapula? Vai mietitkö jonkun veljeksistä tulevia tekemisiä? Ei. Sinut on valettu siihen myöhemmin, vasta kun veljesten tuumat ja toimet olivat jo takana ja tiedossa. Olitko edellisen yön taas heilahdellut jumalten keinussa. Vai saitko juoppohulluuskohtauksen, jonka kirjoitit Simeonin suuhun. Kiipesitkö Saapasnahkatorniin. Se Simeonin epileptinen trippi on veljes Fjodorin kirjoituksille. Oletko sinäkin tänään mielestäsi ollut idiootti eilen? Dostojevskilla sentään oli kieli valmiina. Sinun Stenvall täytyi keksiä se itse. Kirjoittaa itse jokainen uusi sana. Kirjoittaessa jokainen sana on hyppy tuntemattomaan. Ei tiedä, mitä se tuo tullessaan ja mihin sen kanssa joutuu. Sinä olit meistä uteliain ja rohkein. Tiesit tehtäväsi. Emme tiedä sinusta mitään. Niin väitän. Onneksi jätit meille merkkejä, jotta voimme seurata jälkiäsi. Mietin, tuskin, hengenheimolaisesi Ruotsista, August tunsi ajatuksiasi. Mutta hulluus oli sama. Entä minä? Entä sinä? Entä äitisi? Entä isäsi? Entä sisaruksesi? Siskosi, veljesi, ehkä heitä ei ole, oletko ainoa? Entä perheesi? Entä jos ketään ei ole läsnä? Kuka sinä silloin olet, jos olet kuollut ja kukaan ei sinua ajattele?

Kovasti me muistutamme toisiamme. Sinä viet minua. Sinä annat minun elää. Emme me suomen kieltä puhuvat ja kirjoittavat olisi ymmärtäneet sinua näin kauan ja syvästi, jos emme kokisi kanssasi samaa. Olet kansasi näköinen kirjailija. Tai sitten teit kansasta näköisesi.

Kiitollinen ystäväsi Kimmo

Kirjoittaja Kimmo Oksanen on Helsingin Sanomien toimittaja.

Lue myös muut Seitsemän veljestä 150 -kirjoitussarjan artikkelit!

Rosa Meriläinen: Je suis Juhani
Teemu Keskisarja: Charlotta – suurenmoisin suojelijatar
Jenni Kokander: Laulu perheestä