Juhlavuoden suojelijan tervehdys: Seitsemän veljestä 150 vuotta 2020

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kokoaa uudet ja vanhat sukupolvet yhä uudelleen lumovoimansa ääreen. Nykyään ehkä vielä enemmän teatterikatsomoihin kuin itse kirjan sivuille. Onko kyseessä romaani, näytelmä vai kehityskertomus? Mutta yhtä kaikki, tekstin ja veljesten liitos ei jätä meitä rauhaan. Veljesten tarina sopii yhtä hyvin tähän päivään kuin syntyaikoihinsa. Ehkäpä on jopa niin, että meidän olisi joskus hyvä palata katsomaan ja tutkimaan maailmaa veljesten silmin.

Hämmennys voi olla suuri ja kipeäkin, kun huomaamme samanlaisia haasteita omassa ajassamme. Emmekö ole muka päässeet pidemmälle 150 vuodessa? Olemmehan me edistyneet. Pohjoismainen yhteiskunta on luonut hyvinvointikulttuurin ja koulutusväylät, jotka antavat hyvät peruslähtökohdat ihan kaikille ja mahdollisuuden ponnistella vähän yksilöllisempiäkin polkuja kohti omia tavoitteita. Erehtyminenkin on sallittua. Sitten kannustetaan löytämään takaisin turvalliselle polulle ja siinä sitten voi tarvita vähän enemmän toisen tukea ja huolehtivaa katsetta.

Tervehdin ilolla juhlavuoden yhteiskumppaneita: Aleksis Kiven Seuraa, Nurmijärven kuntaa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, Äidinkielen opettajain Liittoa, Opetushallituksen Lukuliikettä, Suomi-koulujen tuki ry:tä ja Lapinlahden Lähdettä. Yhteistyökumppanit muistuttavat, että lukemisen ja kirjoittamisen jatkuva harjoitus on tärkeää nykyaikanakin.

Suomenkielinen – ei-uskonnollinen – kirjallisuus on kansainvälisesti vertaillen hyvin nuorta. Seitsemän veljeksen muistaminen on tässäkin mielessä tarpeellinen kunnianosoitus kulttuuriperinnön vaalimisesta ja omankielisen kirjallisuuden arvostamisesta nykyisessä globalisaation maailmassa.

Olemme astuneet uudelle vuosikymmenelle. Tämä on jälleen uusi mahdollisuus, vaikka kestävän kehityksen seitsemäntoista tavoitetta ja ilmastonmuutos laittavat meidät totisen paikan eteen. Tutkittu tieto ja sen luomat tiekartat luovat edelleen parhaan suunnan kohti tulevaisuutta. Mutta järki ja sydän ovat molemmat tärkeitä kasvaessamme ihmisiksi, jotka rakastavat lähimmäistä ja luontoa – kotomaamme kauniita äidinkasvoja. Tämänkö Aleksis Kivi halusi jättää meille pureksittavaksi: miten kaiken vimmaisen tekemisen keskellä muistamme rakentaa pala palalta toivoa, josta on muillekin annettavaa?

Presidentti Tarja Halonen