Jussi Nikkilä: Kirjoittamassa jotain siitä kirjasta

– Hei. Olen tosi pahoillani, mutta joudun perumaan tekstitilauksen. En saa sitä kirjoitettua.

– Hei! Onpa ikävä kuulla. Voinko kysyä, mikset saa sitä kirjoitettua?

– En keksi siitä mitään sanottavaa.

– Kirjasta?

– Niin, kirjasta. Kaikki mahdollinen on sanottu, kaikki tietää siitä kaiken. Jos googlaa sen niin löytyy ihan valtavasti kaikkia kirjoituksia, blogeja, esseitä, arvosteluja, analyyseja teatterisovituksista ja kaikkia muita juttuja. Olin miettinyt, että olisin kirjoittanut omasta suhteestani siihen, kun muistin että kirjoitin siitä aineen joskus ala-asteella, mutta ei se enää napannut sen nettivyöryn jälkeen.

– Onko sinulla se aine tallella?

– Joo, löysin sen vähän aikaa sitten kellarista. En usko, että olin edes lukenut sitä, siis kirjaa, kirjoitin vaan että onpa upeaa luontokuvausta, ja että se oli hauska. Tuo sisältö venytettynä kolmeksi ainevihon, ennen oli sellaisia, et tietenkään voi muistaa, niin kolmeksi sellaisen vanhan ainevihon sivuksi. Luettelin niiden nimet ja sitten, no, siitä, niin kuin sanoin, niin siitä luontokuvauksesta ja että nauratti välillä. Olin ehkä lukenut osan siitä, siis kirjasta, kyllä sillä tavalla yritin olla tunnollinen, tai siis olin tunnollinen ja yritin, ainakin haluan uskoa niin. Kirjat oli vaan niin pitkiä. Mietin vieläkin usein, että ne on pitkiä.

– No mutta jos vaikka yrittäisit tarttua luontokuvaukseen? Tai huumoriin? Verrata omiin kokemuksiin luonnosta tai huumorista tai peilata niitä nykypäivään. Esimerkkeinä vaan.

– Olin mukana 13 vuotta sitten esityksessä, jossa näyttelin niitä kaikkia, tai olin kaveri, joka oli linnoittautunut yksiöönsä vähän niin kuin ne sinne metsään sen vuoren tai kukkulan juurelle ja se oli rakastunut naapurissa asuvaan tyyppiin, jonka nimi oli Venla, kuunteli sen puuhia seinän läpi ja söi tonnikalaa suoraan purkista. Se pakeni mielensä härkiä pöydälle ja riehui humalassa, hakkasi mikrofonilla itseään päähän ja Timon jutut oli räppiä. Tai enemmänkin se oli sellaista sanojen nopeasti huutamista. Joka tapauksessa ajattelin, että mulla olisi vieläkin vahva suhde kirjaan sen esityksen takia, mutta ei se ollutkaan niin. Mutta siksihän te varmaan soititte alun perin keväällä, että olen sellaisessa esityksessä joskus ollut. Tässä on kestänyt kuukausia enkä siltikään ole saanut mitään aikaiseksi, sori.

– Oletko koettanut lukea sitä uudestaan?

– Kirjaa?

– Niin.

– En jaksa. Tai aloitin kyllä, se on upeaa kieltä, en muistanut, että se on niin hieno. Mutta olen ollut aika poikki, olen iltasin – sen jälkeen, kun olen tuijottanut Instagramia ja Facebookia toista tuntia – katsonut YouTubesta Saturday Night Liven sketsejä, ne on tarpeeksi lyhyitä. Vituttaa mainokset, ne saa mut hulluksi, kun en voi katsoa sketsejä putkeen, en tiedä mikä tämä on missä elän, en ole saanut siitä enää pitkään aikaan kiinni. En todellakaan osta niitä keksejä, mitä ne on, no, en muista, niitä pyöreitä jotka on kuorrutettu valkosuklaalla. Haluaisin tulla uskoon, tai jotain, sitä olen miettinyt. Sanoin tänään työkkärin ihmiselle, kun se soitti, että oli virhe, kun olin netissä ruksinut mahdollisiksi ammateiksi myös johtajan ja roudarin, olin ottanut jo iltanapin, eikä sen jälkeen kannattaisi enää hoitaa virallisia asioita. Sanoin, etten oikeasti voi tehdä muuta kuin sitä mitä osaan, vaikken rehellisesti sanottuna ole varma mikä se on, se mitä osaan. Mua on haukuttu arvosteluissa viime aikoina aika paljon, palautuminen työprosessista on ehkä siksikin ollut tällä kertaa hiukan hitaampaa. Mietin että olisin kirjoittanut niistä Ahlqvistin kritiikeistä, mutta siitä on kirjoitettu vaikka mitä, enkä olisi mitenkään voinut suhteuttaa itseäni sen, siis kirjan kirjoittajan tilanteeseen, se olisi ollut omahyväistä ja liioiteltua. Tämäkin juttu pyörii mun oman navan ympärillä. vaikka halusin vain puhua siitä kirjasta.

– Okei… Ei se mitään, ymmärrän hyvin. Ehkä sinun ei nyt kannata ottaa paineita yhdestä lyhyestä tekstistä?

– Olen lisäksi juonut viime aikoina liikaa, tai aivan liikaa, ja nyt kun en ole pariin päivään juonut yhtään niin on vaikea nukkua ja aamulla sitten taas vaikea herätä ja on suunnaton olo, olen vähän niin kuin siellä Saapasnahkatornissa. Kirjotin muuten joskus teini-ikäsenä sellaisen runon, jossa saapasnahkatorni vertautui jotenkin minun penikseeni ja pieneen Pisan tornia esittävään patsaaseen joka mulla oli yöpöydällä. Tai sitten se oli niin että penis – pieni Pisan torni – Saapasnahkatorni ja Saatana niin kuin siinä huoneessa, se oli saanut minut lopulta kiinni. Asuin vanhempieni talon kellarissa kissanpennun kanssa, siitä on aikaa. Nyt en vertaisi mitään tornia minun penikseeni, en muista miksi silloin vertasin. Mutta se tuntui huomattavalta kirjalliselta viittaukselta silloin, Saapasnahkatorni. Vai onko se Raamatusta alun perin? Tietysti on, tai varmaankin, en tiedä. Olin ET:ssä.

(tauko)

– Oletko siellä?

– Olen.

– Voisin etsiä, jos löydän sen runon ja lähettää sen sulle. En voi väittää, etteikö kirjoituspalkkio tulisi tarpeeseen. Voisiko sen maksaa ennakkoon? Jos kuitenkin saisin jotain alas, tai ylös, kummin se onkaan suomeksi. Raha saattaisi motivoida.

– Okei… ymmärrän, mutta me tarvittaisiin kuitenkin se teksti ensin, kun niistä me maksetaan. Toki se runo vois olla ihan mielenkiintoinen, uskotko et voisit käyttää sitä pohjana?

– Jep. Se on varmasti jossain. Mutta siis hyvän pointin kysyit aiemmin, että olenko lukenut sen uudestaan, niinhän olisi ehdottomasti alun perin pitänyt tehdä, aloittaa siitä. Sama kaava, olen tunnollinen ja yritän, ei se sinänsä siitä riipu, tätäkin dialogia olen aika lailla tässä pyöritellyt, että miksi puhun vaikka just niistä torneista ja peniksestä, tai mitä sä vastaisit, jos vastaisit. Tai miksen pohtisi vaikka veljeyden teemaa, mutta ainakin meidän perheessä kaikki on niin voimakkaasti yksilöitä ja elää omaa elämäänsä etten useinkaan muista että mulla on sisaruksia, ei se herätä juuri muuta kuin muutaman jouluntuoksuisen ajatuksen. Mutta joo, kyllä mä kuuntelin siitä tehtyä äänikirjaa, se on luettu Yle Areenaan, mutta nukahdin, ja sitten kun en ole loggautunut Areenaan niin se appi ei muista mihin kohtaan olin jäänyt olisi pitänyt kelata ja etsiä oikeaa kohtaa, enkä muistanut sitä kohtaa millään. No oli siinä muutakin, mutta se oli viime viikolla, kai. Vaikea nyt lukea mitään, ei ehdi myöskään, pitäisi ensiksi reipastua. Äh anteeksi, jaan tuntemattoman ihmisen kanssa tällaista, olen kova selittelemään.

 – Joo okei, kaikki ihan hyvin, ei tarvitse pyytää anteeksi. Me ehditään kyllä vielä löytää joku muu kirjoittamaan se. Ei tämä juhlavuosi ohi ole.

– Filippinos! Ne keksit. Ostin niitä sit kuitenkin yhtenä päivänä, söin eteisessä koko paketin. En maistanut mitään. Mut siis vielä siitä kirjasta. Aurinko, muistan että lopussa on aurinko. Mut eiks Tuntemattomassakin oo aurinko lopussa? Mut tässä se ei tuijota niitä hymyillen, se vaan nousee ja laskee, edustaa sitä vapauttavaa juttua luonnossa ja universumissa, et se vaan on, ei tuomitse, ei arvota, mä oon osana sitä, vaikken sitä yleensä muista. Ajettiin eilen landelle koiran kanssa, lähdettiin myöhään Stadista, maantien päässä oli punaisia pilviä, Nurmijärven kohdalla oli jo pimeää. Pysähdyttiin Riihimäen Prismaan. Käytävillä ei ollut ketään, kaikki se kama ja ruoka siellä, ihan uskomattomat määrät kamaa ja ruokaa. Pelästyin kun säilykekäytävällä tuli vastaan yhtäkkiä toinen asiakas. Hymyiltiin toisillemme, siitä tuli lämmin olo. En oikein tiennyt mitä ostaisin, en osaa tuollaisissa halleissa päättää, kun se on vaikeaa Alepassakin. Ostin fetaa. Ja muroja. Ajattelin että kerään puolukoita, tykkään puolukoista. Kaveri sanoi, että metsässä on sieniä myös, mietin et löytyykö Suomen luonnosta näitä tällasia silosypiinisieniä tai siis niitä millä pääsee syvälle, you know.

– Olet mökillä?

– Joo.

– Pärjäätkö siellä? Kuulostaa siltä, ettet voi kauhean hyvin?

– Muistatko sen kirjan sen Into the wild? Kun se nuori kundi lähtee Alaskaan elämään omillaan ja kun kevät on myöhässä, se kuolee sinne hylättyyn bussiin. Se on lukenut Jack Londonia ja Tolstoita. Ajattelen sitä sen valintaa usein, sitä vapautta, tai kaipuuta omavaraisuuteen ja ulkoa säätelettömään vapauteen. Ja sitten tietysti myös tämän kirjan juttua, että ne lähtee elämään omillaan, vapaina yhteisöstä ja yhteiskunnasta. Menin koiran kanssa tänään metsään, kävelin vain eteenpäin ja eteenpäin, niin kauan etten enää tiennyt missä olin. Siellä oli suo, pludasin siihen puoleen sääreen. Se tuntui jostain syystä hyvältä, olin elossa ja yhteydessä luontoon, raskaat mättäät tarttuivat nilkkoihin, imivät kenkiä alas kohti maata, sen salattuja kätköjä. Sitten pusikoiden ja puiden takaa ryskyi jokin. Pelästyin, mutta olin rauhallinen, ei tehnyt mieli liikkua. Melkein toivoin, että näkisin metsän otson, kohtaisin silmästä silmään. Mutta se olikin vain raamikas vanha mies marjapoimurin kanssa, se etsi suurta punaista lennokkia ja tiedusteli, olenko nähnyt sitä. Kysyin missä on tie, sitten jatkettiin molemmat omiin suuntiin. Oli nälkä ja söin puolukoita suoraan mättäiltä, ylhäällä kuusenlatva heilahti, tuuhea häntä katosi havujen sekaan. Lähdettiin takaisin, koira kulki edellä ja pian näin tutun metsätien, sen päässä mökin ja aution pihan. Kuistilla ei ollut ketään odottamassa. Tän mökin vieressä on hakkuuaukea. Yhtenä keväänä kaikki puut oli yhtäkkiä kaadettu, näin ensimmäistä kertaa kun isä itki. Siinä metsässä oli meidän kaikki lapsuuden majat ja isän kantarellipaikka. Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Eikun se on siitä näytelmästä.

– Kuule, tuntuu että sinulla saattaisi olla tuossa aiheita. Jos yrittäisit vielä?

– Kirjoittaa siitä kirjasta?

– Kirjasta, niin.

– Okei joo, mä yritän.

Kirjoittaja Jussi Nikkilä on jotain jotain jne.

Seitsemän veljestä 150 -juhlavuoden kirjoitussarjan muut osat löydät täältä:

Minna Joenniemi: Lupa naida
Jaana Tiaisen viittomakielinen kolumni Seitsemästä veljeksestä – veljesten uudet viittomakieliset nimet
Jenni Kokander: Laulu perheestä
Teemu Keskisarja: Charlotta – suurenmoisin suojelijatar
Kimmo Oksanen: Avoin kirje Aleksis Kivelle
Rosa Meriläinen: Je suis Juhani
Jari Korkki: Mullisaukonpoika ja muita peitenimiä