Teemu Keskisarja: Charlotta – suurenmoisin suojelijatar

Suomen kirjallisuuden historian pyhin paikka sijaitsee Siuntiossa rantaruotsalaisella maalla. Sinne kansalliskirjailijamme pakeni nälkää ja häiriötekijöitä. Helsingin opiskelijaloukoissa ja sukulaisten toraisissa nurkissa Aleksis Kivi kirjoitti vain lappusia ja kyhäelmiä. Luomistyö oli ehjää, täyteläistä ja suurimuotoista vasta Fanjunkarsissa. Charlotta Lönnqvist (1815–1891) loi työrauhan Kiven ratkaisevalle luomiskaudelle. Fanjunkarsin kamarissa syntyivät parhaat näytelmät ja runot sekä Seitsemän veljestä. Charlotan täyden palvelun residenssiin kuuluivat: lämpöinen ja väljä asumus,  kunnon ruoka, vaatehuolto, arjenhallinta ja kaupan päälle tunne että minusta välitetään ja minä olen tärkeä. Ilman näitä eväitä ei olisi kehkeytynyt kansalliskirjallisuutta. Charlotta oli kulttuurihistoriamme köyhin mesenaatti ja suurenmoisin suojelijatar.

Charlotta Lönnnqvist

Suojelijattareksi ruvetessaan Charlotta oli lapseton lähes viisikymppinen vanhapiika. Ennen Kiveä hän eli miehetönnä, kaikki lähisukulaiset olivat kuolleet. Syrjäytyneeksi reppanaksi Charlottaa ei voi luokittaa.  Hän pärjäsi torpassaan itsellisenä yrittäjänä. Hän oli pitokokki ja koruompelija. Hän autteli vuokranantajiaan Adlercreutzeja viereisen Sjundbyn kartanon töissä ja nautti arvostusta, vaikka pieneläjä olikin. Kellään aikalaisella ei näytä olleen Charlotasta pahaa sanottavaa tai ainakaan kirjoitettavaa.

Hanhensulka ja teräspännä viuhuivat hyvin, koska Kivi nautti paitsi rauhasta myös virikkeistä. Siuntio oli luonnoltaan jylhempi Nurmijärveä. Fanjunkarsin ikkunan alta kulki maantie värikkäine matkueineen. Aleksis oli Charlottan luona alkoholin oikeinkäyttäjä. Juomaretkillä Helsingissä hän saavutti riemun huiput ja häpeän syöverit, joita kirja-aiheissaan tarvitsi. Charlotta auttoi kohmeloissa ja hillitsi menoamista.

Aleksin ja Charlotan ihmissuhde on kuolematon arvoitus. Ikäeroa oli melkein 20 vuotta. Oliko perusviritys äidillinen vai lihallinen? Tätä on pohdittu 150 vuotta, pikkiriikkisten lähteiden perusteella. Kirjallisia dokumentteja ja luotettavia muisteluksia puuttuu. Asuinkumppanuksia ei tiedetä kertakaan yllätetyn edes saunomasta ja kaulailemasta. Charlotta ei osannut suomea eikä kommentoinut Kiven taidetta, mutta hän saattoi silti fanittaa taiteilijapersoonaa. Sielun ja sydämen tasolla Charlotta ymmärsi Aleksia syvemmin kuin kukaan muu 1860-luvun Suomessa.

Charlottan ja Aleksin suhde – olipa viettipuoli mitä hyvänsä – viileni lopulta kylmässä maailmassa. Nälkävuosien jälkeen Fanjunkarsista ei ollut enää lepokodiksi. Pitopalveluyrittäjä Charlotan talous romahti samaan aikaan kuin litteratööri Kiven mielenterveys. Aleksis oli kuulevinaan naapureiden ”myrkyllisiä myhäilyksiä” ja ahdistui asemastaan ikäneidon elättinä. Pakkohuutokauppa uhkasi Fanjunkarsia. Aleksis, jonka kirjahankkeet menivät myttyyn, ei pystynyt maksamaan kiitollisuudenvelkaansa. Se ulosmittautui hänen henkisistä voimavaroistaan. Loppuaika Siuntiossa oli täynnä tuskaa, pelkoa ja häpeää. Aleksis oli kuskattava Helsinkiin sairaalaoloihin, jotka 2000-luvun kriteereillä vastaisivat kidutusta.  ”Pitkä matka”, Aleksis sanoi Charlottalle, kun he viimeisen kerran tapasivat Tuusulan kuolinmökissä.

Nykyisin on tapana nostaa historiasta esiin unohdettuja suurnaisia, mutta Charlottaan tämä liike ei liiemmin ulotu. Eikö suurmiehen suojeleminen riitä kulttuuriteoksi? Ehkä ihailemme herkemmin sellaisia tyyppejä, jotka vaihtoivat hameen housuihin ja murtautuivat miesten alueelle epänaisellisiin rooleihin. Charlotta-kultin syntyä pidättelee myös lähdepula ja tositarinan hämäryys. Charlotta vei sykähdyttävät salaisuudet mukanaan hautaan. Hän kirjoitti vain yhden pidättyväisen kirjeen Kivi-tutkijoiden käyttöön. Haastatteluita häneltä ei paljon kyseltykään. Siuntiolaiset ja Aleksin kulttuurikaverit kertoivat muistikuvistaan aivan liian vähän. Täysin pimennossa on esimerkiksi Charlottan nuoruus eikä hänen mahdollista muista ihmissuhteistakaan juuri mitään tiedetä. Tutkijat ovat kääntäneet monta kiveä, mutta eivät välttämättä jokaista. Voi kunpa Sjundbyn tai Iso-Teutarin kartanon vintiltä löytyisi pinkka kirjeitä ja päiväkirjoja, joista näkisimme, millainen oli Charlotta, nainen kansalliskirjallisuuden takana!


Kirjoittaja Teemu Keskisarja on historioitsija, joka on kirjoittanut Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus -kirjan.

Lue myös muut Seitsemän veljestä 150 -kirjoitussarjan artikkelit!

Jussi Nikkilä: Kirjoittamassa jotain siitä kirjasta
Kimmo Oksanen: Avoin kirje Aleksis Kivelle
Rosa Meriläinen: Je suis Juhani
Jenni Kokander: Laulu perheestä
Minna Joenniemi: Lupa naida
Jari Korkki: Mullisaukon poikia ja muita peitennimiä
Jaana Tiaisen viittomakielinen kolumni Seitsemästä veljeksestä – veljesten uudet viittomakieliset nimet