Veljekset tappoivat 40 härkää

Myös veljessurma lähellä

”Kännissä ja läpällä”, kommentoi Lauri Jukola tapahtumia tuoreeltaan

Viertolan kartanon nelikymmenpäisestä karjalaumasta ei ole elossa enää ainuttakaan sarvipäätä. Ennen näkemättömästä verilöylystä pitivät huolen Jukolan veljekset, jotka oman ilmoituksensa mukaan joutuivat turvautumaan äärimmäiseen ratkaisuun suojellakseen omaa henkeään. Moni seikka tässä koko kylää koskettaneessa tragediassa on kuitenkin vielä vailla vastausta, sillä silminnäkijöitä julmalla teurastuksella ei ole. Tapahtumien kulkua selvitellään parhaillaan veljesten todistajienlausuntojen pohjalta. Viranomaisten kuultavana on käynyt myös ensimmäisten joukossa tapahtumapaikalle kiirehtinyt Viertolan kartanon isäntä, joka ei vieläkään ole kunnolla toipunut järkytyksestä.

– Ei sen kiltimpiä härkiä ollut missään, kertoo selvästi liikuttuneena Viertolan isäntä.
– Kädestä söivät ja poskea nuolivat. Leppoisia ja mukavia ne olivat, eivät ne olisi ihmiselle mitään pahaa ikinä tehneet.

Kun puhe kääntyy veljeksiin, muuttuu kartanon isännän ilme ja samalla äänenpainotkin.
– Ne riivatun hulttiot tappoivat kaikki, eivät säästäneet yhtäkään. Hullujahan ne ovat! Siellä ne raatojen keskellä seisoivat verisinä puukot käsissään, silmät vain seisoivat päässä. Hyvä että eivät meidän kimppuumme hyökänneet. Kyllä ne pirut joutuvat vielä korvaamaan tekosensa, se on varmaa. Joku laki ja järjestys se on tässäkin maassa oltava!

Häristä selvästi suurin osa, 33, surmattiin ampumalla. Sitä ennen veljekset olivat kuitenkin nuijineet seipäillä ja kirveellä hengiltä seitsemän härkää, joiden lähettyviltä löytyi myös kuoliaaksi ammuttu suuri uroskarhu.

Veljesten kertomaan mukaan heidän tarkoituksenaan ei alun alkaen ollut surmata härkiä.

– No minähän sen idean sain, että lähdetään vähän niin kuin Taula-Matin hengessä metsäretkelle. Kourusuollehan meidän piti mennä sorsia pyytämään mutta siinä sitten tuli tieto, että karhu on liikkunut tuolla Viertolan tiluksilla, ja me lähdettiin sitä jahtaamaan. Taikka kyllähän se karhukin välillä meitä jahtasi, mutta me siinä lopulta voitolle päästiin, Juhani Jukola muistelee.

Onnettomien sattumien vuoksi veljekset joutuivat kertomansa mukaan puolustautumaan niin kuin hurjassa ja yllättäen sattuneessa tilanteessa vain suinkin taisivat. Timo Jukola oli suuressa vaarassa, kun ensimmäiset härät hyökkäsivät.

– Killi ja Kiiski, meidän koirat siis, olivat kai saaneet ensin peräänsä ne seitsemän härkää, jotka meidän oli pakko tappaa, koska muuten ne olisivat tappaneet meidät. Ei siinä ollut vaihtoehtoja. Olihan se melkoista ja kyllä siinä tanner tömisi. Minäkin jo kaaduin töytäisystä, mutta sitten sain kirveen käsiini. Sillä minä sitten huidoin minkä pystyin. Se on kuulkaa hurja näky, kun härältä lyö kyljen auki!

Veljekset joutuivat pian ensimmäiset härät tapettuaan pakenemaan Hiidenkivelle, kun heidän kimppuunsa rynnisti loput laumasta, 33 isoa ja vihaista härkää. Kiven tuoma turva oli kuitenkin vain pieni helpotus, sillä härät jäivät piirittämään ahtaalla lohkareella kyyköttäviä veljeksiä. Silmin nähden järkyttynyt Aapo Jukola vietti veljiensä kanssa Hiidenkivellä kolme yötä ja kolme päivää ilman ruokaa.

– Nälkähän siinä alkoi tulla. Kyllä me huudettiin kovasti ja monta kertaa apua, mutta ei kukaan tullut. Pitkäksihän siellä aika tuli. Minä yritin vähän jotain tarinoita kertoa ajan kuluksi. Sekin muuten jo kertoo paljon, että me siellä nälissämme päiväkaupalla odotettiin. Niin että kaikkemme varmasti tehtiin ennen kuin alettiin ampua! Ihan oli hätäratkaisu se, muuten olisi nälkäkuolema meille tullut.

Hermoja kiristävässä tilanteessa oli vaarana myös ihmishenkien menetys. Karhun aiemmin ampunut Lauri Jukola sai kuin ihmeen kaupalla kannettua kontissaan kivelle ampumatarvikkeiden lisäksi myös pullollisen viinaa.

– No sehän silleen tyypillisesti sitten lähti lapasesta. Otin kai minä aika reippaasti ja rupesin ilmeisesti muille vähän huutelemaan. Mutta se oli enemmänkin sellaista ihan viatonta kännissä ja läpällä -touhua kuin mitään tosissaan uhoamista. Pitäisi kai nyt isoilla miehillä sen verran olla huumorintajua, että kestävät pientä vittuilua. Vaan Tuomas siinä sitten hermostui. Tai ensin kyllä Juhani, mutta se nyt vaan yritti päteä tapansa mukaan. Tuomaalla se lopulta naksahti päässä ja kunnolla. En kyllä olisi siitä uskonut, ihan puskista tuli se hyökkäys. Se oli ihan raivopää ja hullu, silmät kiiluivat ja suusta lensi sylki! Siinä sitä sitten painittiin kaikki seitsemän. Tuomas yritti heittää minut härille, ja muut repivät sitä pois minun kimpustani. Olisi siinä voinut pahemminkin käydä. Mutta se on kyllä sanottava, että yhtään härkää en ampunut. Minä olin sammunut, tai siis nukahtanut, kun ne muut rupesivat räiskimään. Yhtään härkää en ampunut, se on varmaa.

Veljesten vilpittömyyden puolesta puhuu se, että yksi heistä, Eero Jukola, lähti pikimmiten viemään sanaa tapahtuneesta Viertolan kartanoon. Veljekset myös nylkivät ja paloittelivat lihat ja todistajien läsnä ollessa toivat julki, että lihat voisi kartanon väki korjata talteen. Myöskin lakiin he vetosivat, mitä itsepuolustukseen tuli. Tutkittavana edelleen on, pääsivätkö härät veljesten kimppuun heikon raja-aidan vuoksi, mikä seikka osaltaan vaikuttanee lopulliseen tuomioon tai tuomiotta jättämiseen, samoin on laita korvausvelvollisuuden. Uskokaamme kuitenkin, että oikeus on tapahtuva niin kuin on määrä ja kohtuullista.

Teksti: kirjailija Jyri Paretskoi